Suomalainen koulutus houkutteli takaisin
Sellaisiakin ihmisiä on, jotka haluavat muuttaa lämpimästä kylmään. Minä olen yksi heistä. Tässä blogissa kerron, miltä tuntuu pölähtää takaisin omaan maahan 20 ulkomaan vuoden jälkeen ja opetella moni asia uudelleen. Niin kuin vaikka hiihtäminen. Tai sään mukaan pukeutuminen.
Olen aikuisen naisen ikään ehtinyt rääkkyläläinen, joka ampaisi Helsinkiin heti, kun valkolakki kutreille laskettiin. Niin kuin kunnon maalaistytön siihen aikaan kuuluikin tehdä. Silloin ”ysärin” alussa elämää aikataulutti Värttinä, ilmiöksi noussut kansanmusiikkiyhtye, jonka riveissä lauloin ja reissasin maailmaa yli kymmenen vuotta. Loput yhdeksänkymmentäluvusta opiskelin kulttuurintutkimusta, viestintää, elokuvakäsikirjoittamista, kasvatustiedettä – ja etsin itseäni. Aika usein löysin itseni kirjoittamasta, ja niin minusta tuli toimittaja.
Parikymmentä vuotta sitten pomo toi työpöydälleni kutsun Alanyan kaupunginjohtajalta: Ensimmäinen toimittajamatka Turkin Alanyaan. ”En kyllä lähde” oli ensireaktioni. Pomo hymyili ja ojensi lentolipun.
Lentokentällä matkaseuruettamme oli vastassa mukava paikallinen nuori mies, jonka kaupunginjohto oli lähettänyt pitämään meistä huolta. Hänen muistinsa mukaan se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Minä sanoisin, että vasta parin silmäyksen jälkeen. Viikon aikana tutustuimme, ystävystyimme, palasin Suomeen, matkustin uudestaan Alanyaan, rakastuimme – ja lopulta jäin. Häitä tanssittiin paikalliseen tyyliin reilun 3000 lähimmän ystävän ja tuttavan läsnäollessa. Häälauluna soi Värttinän Vot i kaalina, jonka aikana myös morsian nousi lavalle.
Perustimme perheen ja teimme töitä perheyrityksessä matkailun ja rakentamisen parissa. Rakensimme Alanyaan viiden tähden kylpylähotelli Sunprime C-loungen, jota myös itse pyöritämme. Ja koska hotellin emäntä on Suomesta, ei liene yllätys, että siellä juhlitaan Suomen itsenäisyyttä, viritellään jouluvaloja, syödään porkkanalaatikkoa ja karjalanpiirakoita, ja tanssitaan lauantaisin jenkkaa suomalaisen humppabändin säestämänä.
Alanyassa vuodet soljuivat kuin turkkilainen halay-tanssi vuoristokylän hääjuhlassa. Välillä kompuroitiin, mutta suureksi osaksi oli hyvä meininki. Koti-ikävää en juurikaan tuntenut, enkä haaveillut paluumuutosta. Kunnes tyttäreni ilmoitti haluavansa Suomeen kouluun. Samaan aikaan alkoi tanssikin tökkiä. Oli muutoksen aika.
Olin tottunut välimerelliseen elämäntapaan, jossa tehdään töitä aamusta iltaan ja illasta aamuun, viikonloppuja mitenkään erottelematta; flowssa, jota rytmittää jatkuva teen lipittäminen, leppoisa jutustelu ja äänekkään puheensorinan täyttämät perheillalliset. Osaisinko enää sopeutua Suomeen? Miten siellä Suomessa ollaan? Miten lapset pärjäisivät? Riittäisikö kielitaito? Mitä jos en heräisikään joka aamu moskeijasta kantautuvaan rukouskutsuun ja nukahtaisi aaltojen loiskeeseen?
Saavuimme kotiseudulle kesän turvin. Miten helppoa tänne on hiipiä, kun koivu on lehdessä ja Saimaa liplattaa mustikansinisenä. Kesän huolettomat päivät täyttyivät suppailusta ja uintiretkistä, valoisista öistä kirkasvetisen järven rannalla. Hullaannuin kotimaahani uudestaan. ”Tämähän on melkein kuin kotona Välimerellä”, ajattelin.
Aluksi asuimme vanhempieni hevostilalla Rääkkylässä. Kolmen sukupolven ja kahden kulttuurin kommuuni oli mielenkiintoinen ihmiskoe. Esimerkiksi silloin, kun keskikarjalainen ukki kehottaa nuorisolaisia ”puita mättämmään”, kun teinillä on Fortnite-peli kesken. Ei tule onnistumaan.
Vaan kyllä sen pitäisi. Ja sen pitäisi tapahtua ilman kehotustakin, se olisi tietysti ukin mielestä parasta. Mutta se, miten asiat sanotaan, on turkkilaisille äärimmäisen tärkeätä. Mukaan liitetään aina pieni sana, lütfen, joka vastaa englannin please-sanaa, ja jota meidän suomen kielestämme ei löydy ollenkaan. Eikä pohjoiskarjalan murteesta senkään vertaa. Eihän se ukki pahalla, hän vain halusi ilmaista itsensä kiireensä keskellä tehokkaasti.
Fortnite-teinin pylly nousee kyllä penkistä, kun äiti kuiskaa korvaan lütfen askim, ”ole kiltti rakkaani”. Taikasanat.
Suomalainen koulutus on vetovoimainen porkkana Turkissa kasvaneille nuorille. Lasten opettajat olivat rummuttaneet suomalaisen koulutusjärjestelmän ylivoimaisuutta oikeastaan koko ajan, joten opiskelu toisessa kotimaassa oli itsestään selvää.
Tyttäreni haki ja pääsi IB-lukioon, mutta valitsi Kiteen lukion ulkomaisille opiskelijoille räätälöityjen äidinkielen opintojen takia. Ja toki päätökseen vaikutti Kiteen lukion pieni koko ja sopiva välimatka. Bussiyhteys Rääkkylästä Kiteelle on varsin mainio. Joensuuhun olisi pitänyt matkata yli kolme tuntia päivässä, se on koululaiselle liikaa.
Poikani sujahti Rääkkylän alakoulun 6. luokalle. En olisi ikinä voinut kuvitella, että se käy niin helposti. Pienen koulun edut tulivat heti esiin: ihana opettaja, joka otti pojan avosylin vastaan ja ymmärsi oman taustansa takia monikulttuurista lasta. Ja ihanat oppilaat, jotka ottivat uuden tulokkaan heti mukaan juttuihinsa. Nyt tuo Välimeren kasvatti luistelee hokkarit kirskuen Rääkkylän kaukalossa ja laukoo kavereiden kanssa kiekkoja maaliin.
Suloisen kesän ja syksyn ruskan jälkeen olin varma, että Suomi on paras maa, jossa asuu maailman onnellisin kansa. Kaikilla suut täynnä mustikkaa, metsät sieniä pullollaan. Mutta kuten ystäväni italialais-amerikkalainen ex-mies sanoisi: ”aina tulee marraskuu”.
Minna Rautiainen-Cimrin, paluumuuttaja